Heissan. Ajattelin kirjoittaa kauhean romaanin, mitä kaikkea Markus on puuhaillut ja miten itsellä on mennyt töissä, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin. Ajattelinkin kirjoittaa välillä niistä asioista mistä en oikein puhu. Esimerkiksi... Tammikuussa äitini sai viestiä henkilöltä joka ei ole ollut kiinnostunut minusta tai pojastaan viimeiseen kahteen vuoteen. Ensin pintaan nousi raivo. Sitten pettymys. Toivo. Lopuksi suru. Raivo siitä ettei aikaisemmin ole ottanut yhteyttä. Pettymys, kun ei ollutkaan kiinnostunut tutustumaan poikaansa. Toivo, kun halusikin korjata välinsä meihin. Suru, kun tajusin mitä hän on menettänyt tänä aikana.
Sovittiin, että hän tulee käymään ja puhumaan asioista viikonloppuna. Ei tullut. Sovimme uuden tapaamisen.. Ei tullut.. Se ärsyttävä pieni ääni takaraivossa joka sanoo '' älä luota enää. '' vs. sydämmen huuto '' älä kiellä poikasi siittäjää hänen elämästään'' ...
Tänään sain puhelun vanhalta ystävältä. Hän oli kuullut, että tämä mies on se sama mies joka seurustelee hänen tyttöystävänsä lapsen kanssa. Hän oli pettynyt, surullinen, vihainen, mutta silti kiitollinen, kun hän sai selvyyttä asioihin. Tuntui silti pahalta kuunnella hänen puhuvan siitä miehestä jonka itse haluaisin sulkea mielestäni pieneen laatikkoon kaapin perälle..
Suoraan sanottuna en oikein tiedä miltä pitäisi tuntua juuri nyt. En edes tiedä mitä vastata, kun kysytään ''missä markuksen isä on?'' ''Miks et pyydä sitä testeihin?'' ''Haluuks sää sen Make elämään?''.. ''Miksei se haluu nähdä poikaansa''. Tiedän, että ei pitäisi välittää, mutta kuka ei muka välittäisi..
Naurattaa hieman, että olen pyytänyt häntä edes lukemaan tätä hupsua blogia, mutta hänen vastaus siihen oli '' ei mua kiinnosta lukee sun jaaritteluita jonkun jätkä äpärästä''. Halusin vain kertoa jotenkin miltä tämä aika on tuntunut ilman häntä. Katsellaan jos hän joskus aikuistuisi sen verran, että tulisi edes katsomaan miltä Markus näyttää. nm. identtisesti isänsä näköinen.
Pahoittelut tunteiden purkamisesta! :D Ensi kerralla kevyempää luettavaa ♥
